Olenko nainen, joka haluaa viimeistellyt kulmakarvat?

Anne Siirilä kirjoitti

Olen viime päivät tarkkaillut ympäristöäni ja tuntemuksia sitä ajatusta vasten, että millainen nainen haluan jatkossa olla. Yhä voimistuen olen päätynyt ainakin siihen, että en sellainen millaiseksi trendit minut haluaisivat muokata. Ja yhä huonommin ymmärrän tuota tarvetta "olla kuten muutkin". Se sopii toki teineille, jotka eivät ilman kokeilua voi edes tietää millaisia haluavat olla. Heille sopii kokeilla, että mikä tuntuu omalta. Ja tuo sama tyylien kokeilu voi kuulua luontaisena osana myös prosessiin, jossa aikuinen toteaa oman nykyisen olemuksensa olevan ristiriidassa elämän varrella kehittyneiden arvojen tai esiin kuoriutuvan todellisen olemuksen alta. 

Viime päivinä olen havahtunut huomaamaan, että uskonnon ja kulttuurin lailla myös muoti voi pitää meitä heimoajattelun koukussa. Se voi estää meitä itsenäistymistä ylläpitämällä epävarmuutta  siitä, miltä saamme näyttää, miltä meidän pitää tuoksua tai miltä meidän pitäisi tuntua. Muodin in ja out kuulostaa nyt niin kovin juurichakran säännöiltä ja käskyiltä. Poikkeava ulkonäkö onkin ollut kautta aikain hyvin voimakas sisäpiirin ulkopuolelle sulkemisen peruste. Ja ottaen huomioon miten tärkeää piiriin kuuluminen on aikaisempina vuosisatoina- ja tuhansina ollut henkiinjäämisen kannalta, niin ei tuo hyväksyttävän ulkonäön tavoite hassulta tai lapselliselta tunnu. Kyllä sitä voi ymmärtää. Ehkä tekee mieli vain herätellä ajattelemaan, että voisiko se olla yksi aikuistumisen kriteeri, että uskaltaa näyttää omalta itseltään? Eikä niin, että muodista irtautuminen on yhtä kuin vanheneminen niin peruuttamattomalla tavalla, että siitä väistämättä seuraa myös fyysisen viehätysvoiman lopullinen menetys? 

En ole koskaan osannut mennä muodin virtauksien mukana.  Nuorena kyse oli siitä, että vanhemmat eivät mahdollistaneet sitä taloudellisista syistä. Myöhemmin hairahduin ajattelemaan, että en osaa ja teeskentelin kyseessä olevan pelkästään aatteelliset syyt. Minua hävetti köyhyys, oma kuviteltu tyylitajun puutteeni ja toisaalta kiinnittyminen miesten valloittamaan it-maailmaan, joka laittoi edelleen kapuloita tyylirattaisiini. Miesten maailmassa ei ollut hyvä erottua naisena edukseen, koska se vei ammatillista uskottavuutta. Tuokin asia, jota en aina voinut ymmärtää tai hyväksyä. Itse olen aina kokenut ensisijaisesti olevani ihminen, vieläpä älykäs ja kyvykäs sellainen. Vasta toissijaisesti olen kokenut olevani nainen. 

Joulukuussa 2015 ostin omaksikin yllätykseksi minihameen. Ja heti seuraavana päivänä sukkahousut. Minulla oli kamala kokemus moisesta asukokonaisuudesta ekaluokkalaisena ja sen jälkeen en minihameessa ollut hillunut muutamaa epämukavaa yritystä lukuun ottamatta. Mutta pikkujouluissa 2015 minulla oli minihame ja se tuntui hemmetin hyvältä. Ja miten nurinkurista olikaan, että se tapahtui yli kolmekymppisenä ja yli 30kg painavampana kuin parhaimmillani. Kannoin läskini ylpeydellä. Ne saivat oloni jopa tuntemaan naiselliseksi minihameesta huolimatta. Myöhemmin murtauduin omista vankiloistani käyttämään vartaloa myötäilevää villahametta ja verkkosukkahousuja. Ja mitä kaikkia näitä nyt onkaan, joita läskin ei pitäisi koskaan erehtyä käyttämään… Minä olin päättänyt, että ne ohjeet ovat pötypuhetta ja tärkeintä on, miltä olo tuntuu valitsemissani vetimissä. Ja niin se olikin. En ollut koskaan ennen saanut niin paljon ihailua ja positiivisia kommentteja miehiltä tai naisilta. Tuntui hätkähdyttävältä, kun nuoret ja kauniit naiset pysäyttivät minut ja kehuivat kauneuttani ja säteilyäni. 

Tuo muistelu nousi pintaan, kun eilen trendikkäässä kahvipaikassa istuin "rentuissa" hieltä haisevana ja yltä päältä pölyssä kahden päivän muuttosiivousten jälkeen. Hiukset oli kampaamatta ja edellisestä pesusta oli kolme päivää. Ja kaikista noista asioista huolimatta tunsin oloni yhtä naiselliseksi ja kauniiksi, kuin mihin muutama vuosi aiemmin olin tarvinnut minihameen ja sukkahousut sekä korkkarit kakun kruununa. Siinä ihmisiä katsellessa totesin, että en halua palata enää siihen, että ulkoisilla asioilla rakentaisin naisellisuuttani ja kauneuttani. Ja tällä en tarkoita ettenkö sallisi itselleni kaunistautumista. Mutta että rakentaisin itseni muita miellyttämään ja saadakseni hyväksyntää… Ei kiitos.

Itse asiassa heti samana iltana vaalensin hiuksiani hetken mielijohteesta. Aavistin, että se olisi virhe. Ja niin olikin ulkoisilla mittareilla. Hyvä virhe mitattuna omaa kasvupolkua vasten. Tuo temppu todensi itselleni näkyviin sen, mitä en halua enää olla. Nuorempana olin luonnollisesti blondi ja olin viihtynyt siinä, joten hiusten vaalennus oli yritys saada jokin vanha Anne näkyviin jälleen. Tarvitsin nähtäväkseni sen, että on pakko mennä eteenpäin, koska se vanha ei toimi edes ulkoisissa puitteissa. Minusta on kehittymässä jotain muuta. Jotain uutta ja itselleni ennenkokematonta. 

Minulla on jo pidempään ollut työstettäväni ajatus, että karhun ja Kiinan muurin (lapsuuden "lempinimi") sijasta olen kolibri ja keiju fyysisesti raskaasta ulkomuodostani huolimatta. Hiusten vaalennus oli yritys keventää itseäni keinotekoisesti. Tai ilmentää sitä keveyden hyväksymistä elämääni. En ole puhkianalysoinut tekoani, ainakaan vielä, joten tämä on vasta ensivaikutelmani. Jotenkin se peilin kautta näkyvä hiuskatastrofi riemastuttaa minua. Se oli jotain päinvastaista kuin itse olisin ennakoinut tekeväni. Mielessäni kun oli väreillyt enemmänkin täydellinen meikittömyys eli halu tavoitella luonnollista kauneutta. Tuntui ihanalta tehdä spontaanisti jotain näin typerää vain todetakseen, että tätä virhettä en tee toiste. Tuntui hyvältä sallia itselleen virhe, vaikka tiesi sen ennalta, ja nauttia virheestä. Antaa itselleen lupa hassutella jollain niin vakavalla asialla kuin omat hiukset! Onhan sitä Raamattua ja unikirjoja myöten nakutettu päähän ajatusta, että ihmisen hiukset ovat hänen elinvoimansa vertauskuva. Tuntuu hyvältä näyttää naurettavalta viimeistellyn sijasta. Tuntuu hyvältä näyttää yllätykselliseltä ja ristiriitaiselta. Tuntuu hyvältä tällä tavoin näyttää, vaikka vain hetken aikaa, millainen olen myös luonteeltani. 

En tiedä vielä millainen nainen haluan olla. 13 askelta uuden ajan henkisyyteen on lähtenyt viemään myös itseäni eteenpäin. Nyt on ollut feminiinienergiaan kuuluvalla tavalla kääntymistä sisäänpäin, ideoiden sulattelua ja pyörittelyä sen tavoitteen saamiseksi. Tuo ajatus tulevaisuuden Annesta on vasta kehittymässä. En koe erityistä tarvetta muuttaa mitään. Tiedän, että olen vallan hyvä jo juuri näin. Enemmänkin olen nyt heittäytymässä sillä tavoin feminiinienergian vietäväksi, että en määritä ennalta mitä saan ja voin olla. Luotan kivijalkaani niin paljon, että voin avautua feminiinienergialle täysin. Voin antaa sille luvan kuoria minusta pois vanhaa, jos sen avulla saan itsestäni esiin jotain vielä aidompaa ja herkempää. Koen joka solullani, että elämä on juuri nyt. Joten voin myös antautua sille, että ilman menneisyyden rajoituksia tai määritelmiä voin intuitiivisesti syntyä uutena NYT-hetkessä. Odotan mielenkiinnolla mitä lähipäivät ja -viikot tuovat eteeni! 

Edellisten pohdintojen ansiosta sanailin tänään spontaanisti asiakkaalle jotain. On olemassa sanonta, jonka mukaan ihmiset rakastuvat virheisiin meissä. En muista kuka moista on lausunut, mutta olen nyt eri mieltä. Ei se ole virheet meissä, vaan yksilölliset piirteemme ylipäätään. Pyrkimällä oleman täydellisiä meistä tulee muovisia tai koneenomaisia ja ihmisten on vaikea rakastua meihin, vaikea kiintyä meihin ja siten me vain työnnämme ihmisiä kauemmas luotamme. Kun näytämme avoimesti sen, miten erilaisia olemme verrattuna muihin, miten persoonallisia ja yksilöllisiä olemme, silloin vedämme ihmisiä puoleemme ja heidän on helppo ottaa meidät vertauskuvallisesti syliinsä. Olemalla oma itsemme vedämme puoleemme etenkin niitä oikeita ihmisiä, jotka edelleen sallivat meidän olla sellaisia, jollaisiksi olemme syntyneet ja jollaisina viihdymme. Erilaisuus sisältää myös ne sanonnan virheet ja heikkoudet. Mutta minä haluan nostaa esiin myös vahvuutemme. Ei meidän tarvitse ehdoin tahdoin pienentää itseämme ollaksemme toistemme vertaisia, eikä kaivamalla tarvitse kaivaa niitä asioita, joissa olemme huonoja tai heikkoja toisten näytille vain kokeaksemme yhteenkuuluvuutta. Elämän ja elämisen myötä kaikki olemuksemme puolet tulevat kyllä näkyviin, joten erikseen ei tarvitse yrittää olla jotain. Ja kun sekä heikkoutemme että vahvuutemme toimivat oikeiden ihmisten magneettina, niin eikö siinä ole mitä erinomaisin syy antaa lupa ja vapaus olla Sinä?


Jaa tämä kirjoitus



Uudemmat kirjoitukset →


0 kommenttia

Jätä komennti

Huomioi, että kommentit pitää hyväksyä ennen julkaisua.