"Uskallatko pudota?", kysyi omena itseltään.

Anne Kultti kirjoitti

Olen viimeinen.
Kun kaikki muut putoilivat, minä olin hiljaa paikallani. En halunnut luovuttaa. Halusin muistaa kesän rippeet. Purin hampaani yhteen ja taistelin vääjäämätöntä vastaan.

Rastaiden lähestyessä tekeydyin olemattomaksi. Ne hakkasivat vieruskaveriani terävillä nokillaan. Minä olin sinnikäs, enkä sanonut mitään.
Ja vaikka huumaantuneet ampiaiset jyrsivät hipiääni ja yöpakkasten saavuttua vesipisarat jäätyivät pintaani,
minä en päästänyt irti.

Miksi katsot minua noin? Miksi et usko minua? Etkö näe, että minä olin rohkein kaikista?!

Vai olinko sittenkin vain jääräpäinen? Uppiniskainen pelosta.
Pelkäsinkö pudotusta?
Enkö uskaltanut antautua ja laskeutua tömähtäen multaan? Riisumaan yltä vaatteitani, joita olin päälleni koko pitkän kesän pukenut.

Olenko takertunut puuhun, joka on jo antanut kaikkensa?
Tarrautunut johonkin, joka ei voi minua ruokkia. Kauniisiin kuoriin piiloutunut.
Jäädynkö ja jähmetynkö tähän?

Vai olenko sittenkin sinnikäs ja roikun tässä ajatellen, miten tulee uusi kevät ja silmut puhkeavat ympärilläni vihreään,
miten aurinko sulattaa jään ja omenankukat aukeavat.
Sen kuvitelman kera minä odotan.

Ja kun uusi sato hiljalleen kypsyy, katselen ympärilleni huudellen ja hihkuen, mutta kukaan ei vastaa. Ne eivät näe minua! Mitä on tapahtunut? Miksi en tunne mahlan virtaavan?

Olen itse jo muumio.
Kuihtunut kuolleeseen kiertokulkuun,  
kiedottuna ikuiseen odotukseen hämähäkkien kipitellessä ylitseni,
viitsimättä edes seittiään ylleni laskea. 

Voi kurjuus. Kunpa olisin uskaltautunut pudottautumaan tyhjyyteen. Eihän vielä ole liian myöhäistä?


Jaa tämä kirjoitus



← Vanhemmat kirjoitukset


0 kommenttia

Jätä komennti

Huomioi, että kommentit pitää hyväksyä ennen julkaisua.