Vuoren ihme

Anne Kultti kirjoitti

Olin nähnyt valokuvan isosta ikkunasta sekä pienestä, koristeellisesta pöydästä tuolineen sen edessä sekä hämärästä maisemasta, joka salpasi hengen. Mietin, miten ihana olisi istua tuossa kirjoittamassa. Ja yhtäkkiä asiat alkoivat vyöryä siten, että muutaman kuukauden kuluttua istuin sen samaisen pöydän ääressä Etelä-Ranskassa, katselin kuvan vuorta ja kirjoitin:

"Sinä istut siinä kuin Buddha,
muhkeana ja tyytyväisenä,
vahvat kätesi rentoina polvillasi.
Vaikka takaasi sataisi pilviä,
vaikka nousisi myrsky,
ei se sinua heilauttaisi.
Sinä tiedät, ettei se kauaa kestä
tämäkään puhuri.
Tiedät, että lopulta taivas aukenee ja pilvet haipuvat pois.
On vain jaksettava odottaa, hötkyilemättä.
Olla vaan ja ottaa vastaan.
Katsot viisailla silmilläsi lämpimästi ja rohkaisten:
"Huomaatko lapseni? Se selkenee kyllä.
Sinun taivaasi selkenee. Ole vain tässä ja hengitä.
Meillä ei ole mitään hätää." 

Ja minä hengitän sinun kanssasi.
Vaikka kyyneleet tulvisivat silmistäni
sateen repiessä riekaleiksi ohukaisia verhoja sieluni ympäriltä,
en minä laskisi katsettani sinun silmistäsi.
Sinä olet minun vuoreni
ja minä sulan puroiksi sinun sylissäsi.
Kun mietin taaksepäin kaikkia huikeita juttuja, mitä elämässäni on tapahtunut viime vuosina, ne tuntuvat ihmeiltä. Oma kirja. Valorunoillat. Esiintyminen Juurakon Arton kanssa. Tanhuan Sepon tekemä haastattelu. Isun talo. Maalaussarja terveyskeskukseen. Näyttelyt. Jarkko ja Sara -yhtye Varttibaarissa. Graalion. Maalausryhmät. Etelä-Ranska. Voi, niitä on ollut kymmenittäin. Hurjia sattumuksia. Kaikkia niitä on yhdistänyt yksi seikka. On tullut eteen jotain, mikä on nostanut väpätyksen sydämessä. Tehnyt sisäisen Hui! -virtauksen. Seuraavat sekunnit ovat olleet tärkeitä. Olenko lähtenyt seuraamaan johtolankaa, vai olenko siirtänyt tunteen sivuun ajatellen: mitä mä ny kuvittelen, ei se ole mitenkään mahdollista, en osaa, mielikuvitus vaan laukkaa, en voi jne.
Näissä aiemmin mainitsemissani ihmeissä olen lähtenyt johtolangan mukaan, tarttunut mahdollisuuksiin (niitä on tullut heittelemällä eteen heti, kun olen itse ottanut sen tärkeimmän - ensimmäisen askeleen) ja saanut mitä hienoimman heimon mukaani seikkailuun. Olen oppinut kuuntelemaan intuitiotani. Luottamaan. Johtolanka on voinut olla maalaustarvikkeet Lidlin alennuskopassa (en voinut tietää mihin niiden ostaminen johtaisi), laulu radiosta, omituinen uni josta muistaa joka hetken, tapahtuma joka houkutti mukaan, muljahdus sydämessä kun on nähnyt jotakin.
Toivon kovasti, että sinäkin uskallat. Että astut kohti sitä, mikä koukkaisee rinnasta. Se on sinun Hui! -virtauksesi ja sen mukana sinun pitää menemän. Et voi aina tietää etukäteen, mitä johtolangan päässä on. Ei sitä voikaan tietää. Yleensä siellä on jotain ihan muuta kuin kuvittelit. Mutta älä epäile tuntemuksiasi. Älä jää junanvaunuun tuijottelemaan ikkunasta ohi vilistävää maisemaa. Tartu reppuusi ja hyppää asemalle, jonka tuoksu havahduttaa sinut unestasi ja äänten kakofonia rakentelee tarinaa, jossa sinun vuorosanojasi odotetaan. Mene. Et kadu hetkeäkään.

Jaa tämä kirjoitus



← Vanhemmat kirjoitukset


0 kommenttia

Jätä komennti

Huomioi, että kommentit pitää hyväksyä ennen julkaisua.