Minä en ole ehtymätön kaivo

Anne Siirilä kirjoitti

Lomailu ja lepo ovat olleet minulle jälleen aikaa, jolloin havahduin tarkastelemaan omia käsityksiäni ja asenteitani. Olen sukeltanut omaan sisäiseen prosessiin ja aivan kuin leikkimielisenä illistelynä omalta korkeimmalta olemukseltani ihmisminälleni, eksyin intuition avulla löytämään vanhan kirjoittamani tekstin. 

Siinä se teksti pönötti nenäni edessä muistuttaen, että tätä teemaa on suurten tunnekuohujen vallassa käsitelty joskus aikanaan. Nyt sitä katsellessa havaitsen itsessäni tapahtuneen suuren muutoksen. Olen jo sisäistänyt uudet rakenteet ja tunteiden tasollakaan ei ole enää pelon massoja setvittävänä.

Puuttuu enää yksi asia. Että sallin kaiken muutoksen tapahtua käytännössä. Konkretisoitua näkyväksi elämässäni. Tunnen sen kaiken jo ympärilläni. Jahka lepo on tehnty tehtävänsä, olen valmis. 

Kesätaukoni jatkuu vielä 12.8.2019 asti. Teksti on alun perin syntynyt sunnuntaina 29. lokakuuta 2017.

 

Minä en ole ehtymätön kaivo 

Sieluni tuli palaa ikuisella liekillä.
Ollen aina valmiina jakamaan lämpöään ja viisauttaan muille.
Väsymättömästi ja kyselemättä miten minä tästä hyödyn.
Koska erillisyys on harhaa.
Kaiken minkä teen sinulle, teen myös itselleni.

Ihmisenä minä en ole ehtymätön kaivo,
joka jaksaa levotta ja ravinnotta.
Odottamatta edes kiitosta palkakseen.
Maailmankaikkeus pitää huolta omistaan,
mutta vain jos pidän huolta itsestäni.
Kaiken minkä teen itselleni, teen myös sinulle.

Arvostanko aikaani?
Arvostanko terveyttäni?
Arvostanko tarvettani levätä?
Toteutanko itse ohjetta etsiä aihetta iloita?

Minä annan nuo muille,
mutta niin paljon harvemmin itselleni.
Huomaan itsessäni puutteen
ottaa vastaan sen minkä annan.
Puhumattakaan siitä,
että vaatisin sitä tasapainon nimissä.
Olen toteuttanut auttajan rooliani tunnollisuudella.
Jopa liioitellen sitä,
jotta se sisälläni kytevä pelko itsekkyydestä
saisi todistuksen ja olisi hiljaa.
Jotta joskus menneisyydessä muodostunut käsitys,
että olen kylmä ihminen
sulaisi pois.

Rajoitan maailmankaikkeuden yritystä
pitää huolta minusta toimimalla,
kuin minulle riittäisi vähemmän kuin muille.
Kuin riittäisi, että pysyn juuri ja juuri hengissä.
Antakaa minulle muru ja minä pärjään sillä pitkään.
Mitä jos saisin edes vähän enemmän?
Mitä minä saisinkaan sillä aikaan?
Eikä vain itselleni.

Löydän itsestäni pelon runsautta kohtaan.
Varsinkin taloudellista runsautta.
Silloinhan minun pitäisi hyväksyä olevani arvokas.
Yhtä arvokas kuin kaikki muutkin.
Minun pitäisi tehdä yksi vaikeimmista asioista elämässäni
ja antaa itsearvostusta.
Ja minun pitäisi toimia tuon arvostuksen mukaan.
Ja minun pitäisi hyväksyä, että taloudellinen runsaus
voi olla kiitos siinä missä sanatkin.
Eikä merkki itsekkyydestä tai muiden hyväksikäytöstä.

Maailmankaikkeus antoi lahjani käytettäväksi.
Minä tein päätöksen käyttää niitä.
Haastoin pelkoni ja valitsin mennä eteenpäin.
Ehkä on jo aika kiittää siitä itseäni?
Ehkä viimein voisin harjoitella opetella ottamaan
myös kiitoksen vastaan,
sinun ja maailmankaikkeuden.
Sellaisena kuin se minulle halutaan antaa
eikä vain muruina.
Asettamatta rajoja itselleni.

Ajatus pelottaa.
Mutta lupaan yrittää.

Jaa tämä kirjoitus



← Vanhemmat kirjoitukset Uudemmat kirjoitukset →


0 kommenttia

Jätä komennti

Huomioi, että kommentit pitää hyväksyä ennen julkaisua.