Pistävät sanat

Anne Siirilä kirjoitti

Sanat pistävät.
Kuin neulankärjet.
Jotka läpäisivät ihon ja jättivät muiston jonnekin sinne syvälle. 
Jotka edelleen uinuen ovat tulehduksissa 
välillä purskauttaen tulehtunutta eritettään pintaan. 
Haisten pahalta.
Maistuen pahalta. 
Tuoden kuvotuksen ja vilun väristykset. 
Eikä vain sanat, vaan myös ne kaikki kovat ja arvostelevat katseet.
Ja kaikki se vastaanotettu viha ja kiukku, joka tuntuu vieläkin kehossa 
kuin piiskan iskut tai läimäisyt avokämmenellä. 
Tai kaikki ne pirulliset kehut, jotka oli tarkoitettu satuttamaan 
tai lausuttiin halveksuen. 
Tai ne ”lahjat”, jotka annettiin omahyväisyydellä.
Tai ne ”lahjat”, jotka sinut pakotettiin ottamaan vastaan, 
vaikka joka solu huusi ”EI!”. 
”Lahjat”, jotka asettelit esille samalla innolla 
kuin olisit nielaissut kurkusta alas kauhallisen paskaa.
Kaikki tuo sinuun vieläkin patoutuneena. 
Mutta ei enää. 
Avaat patosi.
Annat ilkeyden virrata pois.  
Päästät otteesi niistä irti.
Luovut halusta kostaa.
Halusta jatkaa perinnettä. 
Tarpeesta saada hyvittelyä. 
Luovut tarpeesta olla lapsellinen ja alat aikuiseksi.
Kohtaat itsesi sellaisena kuin olet.
Myös sinusta nousevat satuttavat sanat.
Annat niille luvan olla olemassa ja tarkastelet niitä hellyydellä. 
Koska nekin ovat rakkautta. 
Vääristyneessä muodossaan.
Rakkaudellasi oiot ne.
Ja kasvat jatkossa suorempaan. 
Tämä runo on syntynyt 22.11.2017. Lukiessani tämän totesin itsekseni, että miten osuva se marraskuiseen ajankohtaan onkaan. Marraskuu on luontaisesti ajanjakso, jolloin käännymme tutkimaan omaa piemää puoltamme. Tutkimme onko siellä vielä jotain sellaista töhnää, mistä haluaisimme luopua. Tai onko kenties vihdoin lupa katsoa jotain kauan kiellettyä osaa meissä lempeästi ja hyväksyvästi. 
Tämä runo oli itselleni ajankohtainen myös siltä osin, että olen viime aikoina miettinyt ihmisten tarvetta käyttää niin kovin pistäviä sanoja, etenkin sosiaalisessa mediassa. Olen vasta tämän vuoden aikana tutustunut Twitterin ihmeelliseen maailmaan ja en voi lakata hämmästelemästä sitä kitkeryyden ja toisten mitätöinnin määrää. Ja kun toisinaan reagointi toisiin ihmisiin toimii jonkin sortin peilinä sen osalta, mikä meidän on hankala hyväksyä itsessämme, niin kovin ongelmaisilta tuntuu ihmisten sielunelämä. Niin kovin tuomitsevalta sekä itseä että muita kohtaan.
Erityisesti olen miettinyt, että mistä kumpuavaa se tahallisten väärinkäsitysten määrä. Ovatko ihmiset kokeneet olleensa niin kauan vaiennettuja, että nyt pitää levitellä keuhkoja pienimmästäkin tekosyystä? Kertooko se siitä, että vihdoinkin ihmiset ovat vapautumassa todella sanomaan mitä ajattelevat ja vähät välittävät siitä, mitä muut sen ansiosta heistä ajattelevat? Ja voin kyllä ymmärtää ilmaisemisen huuman, mikäli viimein on löytynyt rohkeus avata sanainen arkku. Vapautettavaa voi olla vinot pinot. Vaan  en voi olla ajattelematta sitäkin, että kun tuuletus tehdään tavalla, joka ei ole suhteessa asiaan ja kun se ryönä nostetaan esiin sellaisille ihmisille, jotka eivät ole sitä aiheuttaneet, voi tuo olla tuulettajalle itselleenkin vahingoittavaa. Korjaamalla toisen kohdan, tekee särön toisaalle.
Ilahduttaavaa oli tämän runon ääreen palatessa havaita, että itse on jo tuulettanut tarpeeksi. Havaitsen reagoivani kyllä siihen vellovaan negatiiviseen mereen, joka sosiaalisessa mediassa kulkee laidasta laitaan. Mutta mikään ei koske menneisyyden kipeään haavaan. Haavani ovat eheytyneet. Tunnen itseni kevyeksi. Olen tehnyt menneisyyden kanssa sovun tavalla, joka mahdollistaa tässä päivässä elämisen. Ja tuon havainnon ansiosta elättelen itsessäni toivoa, että tilanne tasapainottuu luontaisesti myös laajassa rintamassa jahka tuulettamista on tehty tarpeeksi. Tuo on surullisella tavallaan kaunis ajatus. 

Jaa tämä kirjoitus



← Vanhemmat kirjoitukset Uudemmat kirjoitukset →


0 kommenttia

Jätä komennti

Huomioi, että kommentit pitää hyväksyä ennen julkaisua.