Sinä päivänä

Anne Siirilä kirjoitti

Sinä päivänä, kun viimein näen Sinut,
ajan ei tarvitse lakata juoksemasta
eikä luomakunnan pidätellä hengitystään.
Ei.
Sinä päivänä sydämeni saa hakata hiukan nopeammin ja silmäkulmiini alkavat kerääntyä pienet naururypyt.
Ja Sinun kehosi pehmenee jo pelkästä aavistuksesta, että sitä tullaan silittelemään mitä suurimmalla hellyydellä.
Sormenpääni lempivät hissukseen rypistyviä pakaroitasi.
Ja Sinun katseesi muistaa harmaantuvissa hiuksissani aikanaan leiskuneen kullan.
Sinä, minun kävelykeppini.
Ja minä, sinun pesukintaasi.
Arkisissa asioissa suurempaa kuin vain arkista rakkautta.
Kipakatkin sanat syntyen intohimosta eikä kyllästymisestä.
Hiljaisuus jaettua läsnäoloa eikä mykkäkoulua.
Elämä, joka mahdollistaa Sinut ja Minut eikä vain Meitä.
Sinä päivänä olkoon kaiken tuon alku.
Olen kirjoittanut edellisen runon 23.3.2018. Eihän asia niin ole, että en olisi jotain kirjoittanut sen jälkeen. Jostain kummallisesta syystä minulle ei vain ole tullut tarve julkistaa niitä tai kirjata edes helpolla itseni löydettäväksi. Laulun sanoja minusta on kyllä virrannut tuonkin jälkeen. Mutta sekin virta on käynyt suppeammaksi yrittämisen kiireiden myötä. Samaan tahtiin kuin rentous vaihtui stressin kuluttamaksi uupumukseksi. 
Minun on ikävä kirjoittamista. Ikävä pysyvämmän luomista. En vähättele itseäni, lähes viikoittain luon toki jotain kansalaisopiston nimissä pidetyissä äänimalja- ja rumpurentoutuksissa. Uusia kertakäyttöisiä säveliä soljuu lähes joka viikko eikä se tavatonta ole, että mukaan tulee myös intuitiivisesti hetkeen sopivia sanoja. Mutta havaitsen tuon toimintatavan antamisen lisäksi myös syövän minua. Se ei ruoki minua, koska kiireessä ja uupumuksessa siitä ei jää jäljelle mitään näkyvää. Ei jää mitään mihin voisi palata ja pysähtyä muistelemaan missä tilanteessa olin ajatuksineni. Ei ole mitään minkä perusteella tutkia omaa kasvua. 
Joten... Olen leikitellyt ajatuksella julkaista hiljalleen vanhoja tekstejäni tämän yrityksen blogin puitteissa. Annan itselleni luvan kaivella käytettyjen kirjekuorien reunaan raapustettuja sanoja näkyville. Ja elän toivossa, että nyt sisälläni kupliva uusi elämä nostattaa hiillokseen roihua ja uusi luomisen tuli luo elämääni myös jotain pysyvää, jotain muistamisen arvoista pelkän usvan ja hämärien kaikujen sijasta.  

Jaa tämä kirjoitus



← Vanhemmat kirjoitukset Uudemmat kirjoitukset →


0 kommenttia

Jätä komennti

Huomioi, että kommentit pitää hyväksyä ennen julkaisua.